Näin itsenäisyyspäivänä joudun aina liikutuksen valtaan isäni tähden ja minun tulee ikävä häntä. Vaikka hänen kuolemastaan on jo yli kaksikymmentä vuotta. Niinkuin eilen koulun itsenäisyysjuhlissa, kun kirkkaat lasten äänet lauloivat Lippulaulua.
Menetimme hänet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, keuhkosyöpään. Hän ironisesti totesikin, että oppi sodassa tupakoimaan: "Kauhee nälkä koko aja mut kessuu riitti!" Isäni oli niitä nuorimpia sodan kokeneita ja ajattelen sitä, miten se vaikutti häneen hänen loppuelämäänsä.
Isäni joutui suoraan armeijasta rintamalle ja 18-vuotiaana ensimmäisen lomansa hän sai lähtiessään oman äitinsä hautajaisiin. Siitä hänelle jäikin muistikatkos; koskaan hän ei muistanut mitään äitinsä hautajaisista. Tätä hän selvitteli vanhemmalla iällä psykologin kanssa, kun äiti "pakotti" hänet sinne, koko iän vaivanneen syysalakulon takia.
Meillä eivät miehet koskaan puhuneet sodasta. Tuntuu, että sotamuistoilla rehvastelijat olivat muita miehiä kuin meidän lähipiirimme. Sodasta pikemminkin vaiettiin, kuin sillä rehvasteltiin. Myöskin itsenäisyyspäivää vietettiin hyvin vaatimattomasti. Silti minäkin olen herännyt joskus isän öisiin huutoihin, kun hän ikänsä näki painajaisunia sodasta. Sodan jälkeen isä kävi armeijan loppuun, voitte arvata miten motivoitunut hän oli tähän...
Kun isäni eli viimeisiä aikojaan, hän kertoi siitä, että ei ole katkera kuollessaan eikä pelkää kuolemaa.. Hän oli lapsenuskossaan varma, että tapaisi äitinsä; olihan äiti heidän erotessaan sanonut pojalleen, että he tapaavat toisessa maailmassa, kuolemansa aavistaen. Isäni sanoi, että hän ei sodassa olisi koskaan kuvitellut elävänsä näin hienon elämän; saavansa veturinkujettajan ammatin ja hyvän perheen ja neljä tytärtä, jotka saisivat hyvät ammatit, niin varma hän oli omasta kuolemastaan.
Minulle näistä syistä itsenäisyyspäivä on enemmän isänpäivä kuin varsinainen isänpäivä, silloin isä tulee ajatuksiin.