lauantai 2. huhtikuuta 2011

Perintöjä, isän ja äidin...

 Ensi viikolla tulee kuluneeksi neljä vuotta äitini kuolemasta. Isäni kuolemasta on pian kulunut jo 20 vuotta. Äitini ja isäni asuivat molemmat Yyterissä, joka oli silloin Porin maalaiskuntaa. He  ovat olleet samalla luokalla vaikka olivatkin eri vuosina syntyneet. Koulu oli pieni ja siinä oli vain kaksi luokkaa. Niinpä he ovat samoissa luokkakuvissa. Jostakin syystä niitä ei ole silti kuin yksi, äidin huolellisesti pieneen albumiinsa liimaama. Onkohan isä edes ottanut luokkakuvaa? Tai sitten tuleva äitipuoli on ne hävittänyt, niinkuin useimmat perheen kuvat. Isäni oli 18-vuotias ja sodassa, kun hänen äitinsä kuoli. Se oli ensimmäinen loma rintamalta, kun hän lähti äitinsä hautajaisiin. Hän kertoi, että koko reissusta viimeinen muisto oli se, kun hän meni junavaunuun ja jäi eteiseen seisomaan kun hän näki vaunussa olevan korkeita armeijanmiehiä. Isä pelkäsi, että he puhuttelisivat ja hän tajusi olevansa niin sekaisin, ettei muistanut kuka on mikäkin, kapteeni, luutnantti jne.. Niinpä hän sitten järkyttyneenä ja varman murheissaan seisoi eteisessä melkein koko matkan, halki Suomen Poriin. Koko hautajaisista hän ei muistanut mitään. Vanhana miehenä jokavuotisen syysalakulonsa ja vatsahaavansa tähden äiti "pakotti" hänet lääkäriin. Lääkäri oli sanonut, että nuoruuden täydellinen muitinmenetys on tyypillinen sotatrauma: sota ja äidin kuolema on aiheuttanut sen, että mieli on "suojellut" isää... Isä ei koskaan puhunut sodasta mitään. Sen sijaan näki painajaisia ihan loppuun asti ja huusi unissaan.
 Kaikki jotka ovat blogiani seuranneet tietävät, että perin taitavalta käsityöihmiseltä, äidiltäni paljon käsitöitä. Kodissani on myös kaksi metriä leveät kangaspuut, joilla viimeksi syksynä siskoni Päivi kutoi kaksi kaunista mattoa. Äiti on ostanut  kangaspuut 60-luvulla itselleen ja ne on nyt minun kodissani.
 Kun me lapset, neljä tytärtä, tyhjensimme lapsuudenkotiamme kesällä 2007 jaoimme perintöä monella tavalla. Pidimme mm. arpajaisia, joihin valitsimme mielestämme neljä yhtä arvokasta esinettä ja arvoimme ne. Joskus tosin sitten arpajaisten jälkeen vielä vaihtelimmekin... Se oli jotenkin tosi kivaa ja varmaan yhdisti meitä. Isällä oli paljon työvälineita, koska hän oli innokas tekemään kaikkea.
 Minulla on nyt hänen työkalupakkinsa. Se on nyt Itsellisen Naisen Työkalupakki. Tosin osa sisällöstä on miesystäväni J.n minulle ostamia "naisellisia " kätöseeni sopivia, kuvassa etualla punaisia ruuvimeisseleitä. Vanhaan taloon jäi iso höyläpenkki, koska talon ostaja sanoi arvostavansa sitä. Isä oli ennen sotaa ammattikoulussa. Isä oli hyvä koulussa ja Yyterin koulusta meni sinä vuonna vain kaksi ammattikouluun. Sodan jälkeen isä meni kysymään rautatieltä tarvitaanko siellä työntekijöitä ja niin hänestä sitten lukuisten kuurssejen jälkeen tuli ensin veturinlämmittäjä, sitten veturinkuljettaja.
 Nämä ovat työkalupakin aarteet. Oletan, että nämä ovat suurimmalta osin isän itse tekemiä. Ammattikoulussa isä oli tehnyt paljon työkaluja. Suuri harmini on , että sellaisen pienen vasaran, jonka isä antoi minulle ja sanoi tehneensä ammattikoulussa, kadotin ensimmäisessä työpaikassani, Porin ammattikoulussa! Se on varmaan vielä jossakin siellä, vein sen kerran sinne kun sillä oli niin kätevä kiinnittää painonappeja.
 Työkalupakissa on myös tämä. Tämä on naula, joilla on kiskoja kiinnitetty. Se on jotenkin mielestäni liikuttavaa, että isä on tälläisen (yhden) säilyttänyt.



 Otin myös isän vanhoja oppikirjoja. Kirjat todistavat, että isä on oikein tosissaan opiskellut.
Tässä konkreettinen jälki isä kädentöistä. Vanhimmelle tyttärelleni Ullalle varmaan kaksivuotislahjaksi tehdyt nukenvaunut. Näitä on muitakin. Nukensänky, lelulaatikko ja jokunen vauvan "veto"lelu. Keinuhevosen olen antanut nuorimmalle siskolleni, koska pappa ei koskaan ehtinyt hänen  neljälle pojalleen mitään tehdä. Vanhin oli isän kuollessa alle  vuoden.

24 kommenttia:

Saila kirjoitti...

Aarteita! Ja onneksi on joku valokuvakin säilynyt. Nykyajan sodattoman Suomen lapsena tuota sota-aikaa on vaikea kuvitella, siis sitä, miten konkreettista se on ollut, miten raskasta, miten paljon surua ja huolta, kauhua ja turvattomuutta, henkiinjäämisen ja elämän jatkumisen tahtoa.
Kun isovanhempieni vanha kesähuvila myytiin kymmenen vuotta sitten, keräsin sieltä talteen isoisän vanhat työkalut. Lisäksi olin niin onnekas, että kun ostin tämän taloni irtaimistoineen, oli täällä vintillä vanhoja työkaluja ja pari kaunista puista työkalupakkiakin. Ne ovat hyviä ja kauniita samanaikaisesti.

Paula kirjoitti...

No ni, ny tuli tää kalupakkijuttu laajennettun kival muistokirjotuksel isäst ja äitistäki, käsitöitte ja tekemise näkökulmast.

Paula kirjoitti...

Vielä toinenkin kommentti nyt kirjakielellä... Kaivoin esille sen isän ja äidin luokkakuvan. En ole koskaan katsellut sitä niin tarkasti, oikein suurennuslasilla... Täytyykin skannata se ja lähettää teille kolmelle, ja mulla olis paljon muutakin skannattavaa. Isällä on siinä kauluspaita, henkselit ja solmio kaulassa. Melkein kaikilla pojilla on solmio, joillakin pikkutakkikin. Äidillä taas on tukka letitetty ja leteissä isot rusetit. Hänellä on valkoiset nilkkasukat ja nätit kengät. Päällä hänellä on vaalea leninki, jossa on kolme frillaa. Ja kaulassa riipus. Muistin tästä kuvasta suunnilleen sen, missä kohtaa kuvassa äiti ja isä ovat, ja sen, että isän pää näyttää melkein kaljulta, pieni siilitukka hänellä on. Kaikkein hämmästyttävintä tuossa kuvassa on se, että äidissä on mielestäni samaa näköä kuin Annan pojissa, esim. J:ssa. (Onpas tää ihme foorumi kattel vanhoi perhekuvvii...)

Neferi kirjoitti...

Tutun malliset nukenvaunut, olen saman tapaisia joskus työnnellyt :).

Päivi kirjoitti...

Voi kuinka liikuttavia, meidän kaikkien yhteisiä muistoja. Jokainen on liittänyt muistoihin omaa elämäänsä, joten vaikka kirjoitat minullekin ihan tuttuja asioita, kirjoittaisin niistä ehkä itse jonkin muun nyanssin sävyttämänä.
Nämä blogijutut keräävät meidän perheen historiaa mielenkiintoisella tavalla. Ainakin meille ja lapsillemmekin näistä jutuista on varmasti iloa. Ehkä muillekin saman ikäpolven ihmisille?

Rva Pioni kirjoitti...

... ja minä täällä kadehdin siskopulaa.
Juuri tuota perheen ja suvun historiaa haluaisin jonkun kanssa jakaa.

Anneli kirjoitti...

Lämminhenkinen kirjoitus. Minusta on mukava lukea perheenne tarinaa. Jaatte sitä täällä niin luontevasti.

Matleena kirjoitti...

Mukava tarina! :) Arvokkaita aarteita sinulla on muistona vanhemmistasi. Ja hienoa on se, että osaat antaa niille arvoa. Ymmärsin kommenteista, että Paula ja Päivi ovat sisariasi - pitääpä käydä tutustumassa heidänkin blogeihin.

Meilläkin oli muuten samantapaiset "arpajaiset" kuin teillä, kun veljieni kanssa jaoimme äidin jäämistöä. Tai oikeastaan vedettiin pitkää tikkua. Tavarat oli jaoteltu kolmen ryhmiin arvonsa mukaan (meitä on kolme yhteensä) ja vuorotellen vedimme pitkää tikkua. Pitkän tikun saaja sai valita ensinnä jne. Lisäksi meillä oli pykälä, että jos joku muukin haluaisi juuri sen nimenomaisen tavaran, se pitää sanoa juuri silloin. Sitä en enää muista, miten säännöt meni sen kohdan selvittelyyn, mutta lopputuloksen meillä oli sovussa suoritettu perinnönjako, josta ei ole tarvinnut käydä jälkipuheita ainakaa näiden yli 7. vuoden aikana, joka tuosta ajasta on kulunut.

Auli kirjoitti...

Matleena, meillä kolmella siskolla on tosiaan blogit. Nuoremmalla ei sentään, hän on niin paljon nuorempi, että on facebookissa:). no ei silti, on sielläkin kaikenikäisiä... Meitä siskoja on syntynyt kolmella eri vuosikymmennellä.

Paula Häyhtiö kirjoitti...

Kiitos kehuista pappa näpersi eläkepäivinään aina jotain ja keittiön pöydän äärellä,mikä taas ei ollut mummun mieleen kun pappa sotki kaikki paikat. Minä opin käsityöt mummultani jolla oli aina joku virkkaus kädessä muiden kotitöiden lomassa.Mummu oli kotiäiti ja hoisi lapsenlapsiaan kotona. Voisi sanoa että melkein asuin nuoruuteni mummulassa vähälläraumalla.
Pappani oli muuten reposaaresta kotoisin ja pappan isä oli kyläseppä.

Auli kirjoitti...

Paula, ei kestä kiittää. Pappasi työt oli hienoja! Jännä juttu, että olet "melkein" asunut Vähälläraumalla kun minäkin olen siellä asunut. No, olet tullut kyllä mummuusi, joka oli siisti, siis muutenkin kuin käsityötaidoiltasi.

tuike kirjoitti...

Voi, kuinka tuttua! Isän työkaluaarteet ja äidin kangaspuut! meilläkin oli kangaspuut ja isällä paljon työkaluja, itsetehtyjä. Siellä ne ovat vieläkin, 90-vuotias äiti elää siellä vielä.

Voi sitä sotaa, joka meihinkin vielä vaikuttaa, kun vanhempamme sen niin nuorina kokivat...en tiedä, voi vaikuttaa meidänkin lapsiin...

anja kirjoitti...

Kivoja aarteita sinulla! Kangaspuissa kutominen on todella mukavaa puuhaa. Minullakin on kapeat puut, ovat mieheni ukin tekemät, ja niillä olen paukuttanut takavuosina maton jos toisenkin, kokeilin myös värikkäitä muovimattoja kutoa.

Perinnönjaot pitäisikin hoitaa siten kuin te sen teitte. Useimmiten tulee kiistaa ihan nuppineulanpään mittaisista asioista, jotka jäävät hiertämään loppuiäksi.

Tupu kirjoitti...

Aih, kuinka on ihania muistoja. Minähaluaisin niin kangaspuut tai ainakin oppia niillä tekemään mattoja.

Pirjo kirjoitti...

Todella ihania aarteita! Nuo kaikki vanhat tavarat jotka sisältävät palan vanhempienne tarinaa. Meidän suvusta on jäänyt hyvin vähän tavaroita entisiltä ajoilta, joten voin vain ihailla muiden =)
Kiva kun jaksoit jakaa tämänkin kanssamme :)

Mari kirjoitti...

Voi mitä ihania aarteita, pakko se on sanoa, vaikka tässä ylläolevia kommentteja toistaakin :)
Upeat kangaspuut ja kertakaikkisen kadehdittava valikoima itsetehtyjä työkaluja. Niistähän saisi vaikuttavan kollaasin seinälle.

enkulin käsityöt kirjoitti...

Kiitos vierailustasi blogissani. Täältäpä löytyi kaikkea ihanaa. Rupeanpa tutustumaan tarkemmin.

Så Vitt Jag Vet kirjoitti...

Du skriver så målande om dina föräldrar...
En liknande dockvagn har jag haft som min far gjort.
Jag har ännu båda föräldrar vid liv . Min far är 82 år och just idag körde de med bil upp till Ylläs för att skida... Tufft va!
En skön lördagkväll !
Kraam
Sanne

Anonyymi kirjoitti...

Tuli ihan kyynel silmään, kun katselin isän työkaluja. Vielä tallainen muisto, ehkä olette kuulleetkin: Äiti kertoi, että hän muistaa alakoulusta isästä sellaisen asian, että hän oli katsonut laulutunnilla, että onpa tuolla Eskolan Leukulla nätit huulet :)

Minä olen mielestäni perinyt isäni huulet ja olen juuri niihin omassa ulkonäössäni eniten tyytyväinen:) Että semmostakin perintöä...

Anna

sinisukka kirjoitti...

Melkein kyynel minunkin silmäkulmassani, vaikka olenkin ihan vieras! Kauniisti kirjoitat ja niin koskettavia tarinoita! Miten paljon persoonallisempia ovatkin nuo perityt esineet esim. kangaspuut, kuin "kaupasta ostetut" :)

Jaana kirjoitti...

Kauniit muistot ja kauniit aarteet...

Auli kirjoitti...

Anna, isän siskoillahan on myös samanlaiset huulet ja juuri tuossa kuvassahan ne on just sellaiset "täyteläiset"

Riitta kirjoitti...

Koskettava kirjoitus, ei voi muuta sanoa.

Sara kirjoitti...

Miten söpöt nukenvaunut!