tiistai 6. toukokuuta 2014

Ehkä ei niin oikeaoppista verhoilua


Kun äitini kuoli huhtikuussa 2007 yllättäen, ennen omia 80-vuotispäisiään, hiukan minun 50-vuotispäivieni jälkeen, tyhjenisimme lapsuudenkotimme 5:ssä kuukaudessa typötyhjäksi . Syyskuun alussa myimme siskojen kanssa talon. Esineitä jaettiin monella tavalla. Sai esittää ehdotuksia, järjestimme esinearpajaisia, joskus myös arpajaisten jälkeen hiottiin vaihtokauppoja..  Koin, että homma oli yllätys, yllätys, enemmän yhdistävä, kuin hajoittava kokemus meille neljälle siskokselle.


 Minä sain mm. kaksi nojatuolia, jotka ovat aina olleet "meillä". Siis lapsuudenkodissani. Ne on taidettu ostaa siihen kotiin, johon muutimme ollessani nelivuotias. Silloin Porin kaupunki pakkolunasti vastarakennetun talomme, joka jäi tehtaan alle Yyterissä. Vanhemmat siskot varmaan muistavat paremmin. Itselleni vanhasta talosta on jäänyt vain yksi muisto.


Nojatuolit ovat rungoltaan, vaan eivät verhoilultaan, hyvässä hapessa. Niiden käsinojat ovat teakia. Tuolit ovat erittäin ergonomiset istua, niissä kun on mukava kolo takapuolelle.Yläkuvissa äitini Hilkan ratkaisu. Oma verhoilu, sen lisäksi kangassuojus, sekä virkattu päällinen. Varmaan niin tutut kaikille äidin ystäville.Tälläsia  tuolit olivat viimeiset vuodet äidin kotona. Tuoleista on tullut mieheni (ja toisen kissan, johtuen siitä kivasta kolosta...) lempipaikka. Kyselin äidin kuoleman jäkeen verhoomosta, mitä tuolin verhoilu maksaa. Jos hyvällä kankaalla (Lauritzonia ehdottivat, eikä minustakaan kannata kankaan hinnasta pihtailla) verhoilee, hinta oli 400€ per tuoli! No, se jäi. Jos kodissa elää kaksi teräväkynsistä kissaa, ei ehkä kannata moinen satsaus!



Äitini tyylillä  verhoilen nyt, virkkaamalla. Sopii mattoon, näyttää ihan kivalta. Ainakin virkkaajan silmään, ehkä ei supersisustajan silmään. Onneksi minä määrään kun on kyse minun kodistani. Tämä on muuten ihan ensimmäinen virkkaukseni  tällä tekniikalla. Ja ihan jämälankoja kulutan... Värit otin tuosta matostani.

10 kommenttia:

Rva Pioni kirjoitti...

Supersisustaja on sellainen, joka uskaltaa kotinsa sisustaa omimmalla tyylillään ilman valtavirtojen ja pintaliitäjien trendejä ja sisustussuunnittelijoita ja ihan paras käsityötaidon ilosanoman levittäjä on se, joka ei aina niin peräänkuuluta oikeaoppisuutta, sanon minä. Hyvä Auli!

mustakissa kirjoitti...

Tykkään! Ja luulen, että tuosta voi tulla hitti - niissä "sisustuspiireissäkin"

Raitalammas kirjoitti...

Hyvältä näyttää. Ihanasti sanottu, että sinä määräät omassa kodissasi. Juuri niin sen pitää olla! Koti ei ole mikään näyttelypaikka, jossa on pakko noudattaa tiettyjä trendejä.

anja kirjoitti...

Kivat tuolit ja näppärästi päällystetty. Näyttävät kotoisilta, niihin uskaltaa istuutua ja kissa kiertyä päiväunilleen.

Päällystyttäminen on siis kallista, minulla yksi perintönä tullut vanha tuoli odottanut uutta päällistä entisen keisarinkeltaisen kankaansa vaihtamiseksi, mutta toistaiseksi se on toiminut lastenlasten "naulakkona" eli meillä käydessään viskaavat tuoliin takkinsa ja hattunsa. Siihen kelpaa vanha keltainen päällys, mutta entäpä jos yrittäisin virkata siihen kirjavan päällisen jämälangoistani. Osaisinkohan?

sirkkis kirjoitti...

Tuo sinun ratkaisu on hyvä ja sinun kodistahan sen pitää näyttää.

Päivi kirjoitti...

Minä olen myös miettinyt, mitä ihmettä oikein virkkaisin, kun en tarvitse enää yhtäkään torkkupeittoa monen entisen lisäksi. Virkkaaminen on vaan niin kivaa. Mää olen nyt virkannut maton!

Neili kirjoitti...

Kivannäköistä ja -oloista!
Ennenhän käytettiin nojatuoleissa irrallista tuolimattoa suojaamaan tuolin kangasta.

Rouva Kivitikka kirjoitti...

Tuohan on sisustusta parhaimmillaan!
Pääasia on se, että itse viihtyy.
Kauniit värit sekä toteutus.

satunNainen Paula kirjoitti...

Upeat värit jälleen, tästä voi tulla vielä ihan pop!
*
Blogissani haaste, nappaa mukaan jos siltä tuntuu ja arki suo! :o)

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä, aivan oikeaoppista verhoilua on! Juuri sinun näköistäsi ja noiden ihanien ja muistorikkaiden tuolien arvoista. Tiedän, että tuolien alkuperäiset omistajatkin olisivat ylpeitä!
Marja