Ensi viikolla tulee kuluneeksi neljä vuotta äitini kuolemasta. Isäni kuolemasta on pian kulunut jo 20 vuotta. Äitini ja isäni asuivat molemmat Yyterissä, joka oli silloin Porin maalaiskuntaa. He ovat olleet samalla luokalla vaikka olivatkin eri vuosina syntyneet. Koulu oli pieni ja siinä oli vain kaksi luokkaa. Niinpä he ovat samoissa luokkakuvissa. Jostakin syystä niitä ei ole silti kuin yksi, äidin huolellisesti pieneen albumiinsa liimaama. Onkohan isä edes ottanut luokkakuvaa? Tai sitten tuleva äitipuoli on ne hävittänyt, niinkuin useimmat perheen kuvat. Isäni oli 18-vuotias ja sodassa, kun hänen äitinsä kuoli. Se oli ensimmäinen loma rintamalta, kun hän lähti äitinsä hautajaisiin. Hän kertoi, että koko reissusta viimeinen muisto oli se, kun hän meni junavaunuun ja jäi eteiseen seisomaan kun hän näki vaunussa olevan korkeita armeijanmiehiä. Isä pelkäsi, että he puhuttelisivat ja hän tajusi olevansa niin sekaisin, ettei muistanut kuka on mikäkin, kapteeni, luutnantti jne.. Niinpä hän sitten järkyttyneenä ja varman murheissaan seisoi eteisessä melkein koko matkan, halki Suomen Poriin. Koko hautajaisista hän ei muistanut mitään. Vanhana miehenä jokavuotisen syysalakulonsa ja vatsahaavansa tähden äiti "pakotti" hänet lääkäriin. Lääkäri oli sanonut, että nuoruuden täydellinen muitinmenetys on tyypillinen sotatrauma: sota ja äidin kuolema on aiheuttanut sen, että mieli on "suojellut" isää... Isä ei koskaan puhunut sodasta mitään. Sen sijaan näki painajaisia ihan loppuun asti ja huusi unissaan.
Kaikki jotka ovat blogiani seuranneet tietävät, että perin taitavalta käsityöihmiseltä, äidiltäni paljon käsitöitä. Kodissani on myös kaksi metriä leveät kangaspuut, joilla viimeksi syksynä siskoni
Päivi kutoi kaksi kaunista mattoa. Äiti on ostanut kangaspuut 60-luvulla itselleen ja ne on nyt minun kodissani.
Kun me lapset, neljä tytärtä, tyhjensimme lapsuudenkotiamme kesällä 2007 jaoimme perintöä monella tavalla. Pidimme mm. arpajaisia, joihin valitsimme mielestämme neljä yhtä arvokasta esinettä ja arvoimme ne. Joskus tosin sitten arpajaisten jälkeen vielä vaihtelimmekin... Se oli jotenkin tosi kivaa ja varmaan yhdisti meitä. Isällä oli paljon työvälineita, koska hän oli innokas tekemään kaikkea.
Minulla on nyt hänen työkalupakkinsa. Se on nyt Itsellisen Naisen Työkalupakki. Tosin osa sisällöstä on miesystäväni J.n minulle ostamia "naisellisia " kätöseeni sopivia, kuvassa etualla punaisia ruuvimeisseleitä. Vanhaan taloon jäi iso höyläpenkki, koska talon ostaja sanoi arvostavansa sitä. Isä oli ennen sotaa ammattikoulussa. Isä oli hyvä koulussa ja Yyterin koulusta meni sinä vuonna vain kaksi ammattikouluun. Sodan jälkeen isä meni kysymään rautatieltä tarvitaanko siellä työntekijöitä ja niin hänestä sitten lukuisten kuurssejen jälkeen tuli ensin veturinlämmittäjä, sitten veturinkuljettaja.
Nämä ovat työkalupakin aarteet. Oletan, että nämä ovat suurimmalta osin isän itse tekemiä. Ammattikoulussa isä oli tehnyt paljon työkaluja. Suuri harmini on , että sellaisen pienen vasaran, jonka isä antoi minulle ja sanoi tehneensä ammattikoulussa, kadotin ensimmäisessä työpaikassani, Porin ammattikoulussa! Se on varmaan vielä jossakin siellä, vein sen kerran sinne kun sillä oli niin kätevä kiinnittää painonappeja.
Työkalupakissa on myös tämä. Tämä on naula, joilla on kiskoja kiinnitetty. Se on jotenkin mielestäni liikuttavaa, että isä on tälläisen (yhden) säilyttänyt.
Otin myös isän vanhoja oppikirjoja. Kirjat todistavat, että isä on oikein tosissaan opiskellut.
Tässä konkreettinen jälki isä kädentöistä. Vanhimmelle tyttärelleni Ullalle varmaan kaksivuotislahjaksi tehdyt nukenvaunut. Näitä on muitakin. Nukensänky, lelulaatikko ja jokunen vauvan "veto"lelu. Keinuhevosen olen antanut nuorimmalle siskolleni, koska pappa ei koskaan ehtinyt hänen neljälle pojalleen mitään tehdä. Vanhin oli isän kuollessa alle vuoden.
